En tarvitse heitä hyväksymään? tai En tarvitse heitä hyväksyäkseni?

Ajattelin tänään, että tullakseni siksi mitä haluan olla, en tarvitse muiden tukea, ihailua tai arvostusta; koska jos minusta tulee jotain muiden tukemaa, ihailemaa ja arvostamaa, olen jatkuvasti epävarma siitä, näyttelenkö oikein; jos haluan ainoastaan että minua rakastetaan, en opi rakastamaan itseäni...

Ja sittenkin minua pelottaa ottaa askel kohti itsekeskeisyyttä, suojellakseni itseäkseni, ettei minuun sattuisi. Onko arvokkaampaa rakastaa itseään kuin saada rakkautta muilta? Miksi olisi? Muiden rakastaessa ja muita rakastaessa hyötyjiä on kaksi; ja itseään rakastaessa on auttamatta minäminäminä?

Mutta voiko ilman rakkautta elää - jos ei voi, voinko minä vaatia muiden rakkautta? Eikö silloin se, ettei rakasta itseään, ole rakkauden vaatimista muilta?

Pitäisikö muut ottaa huomioon ajatellessaan, millainen ihminen haluaa olla? Onko oikein järkyttää, aiheuttaa paheksumista; onko paheksuminen oikein? (onko hyötyä kiistellä siitä kumpi on väärässä oikein tekemisen sijaan?) Ja sitten taas....ei. Koska pohjimmiltaan uskon aika vakaasti, että vain itse voi todella tietää, millainen ihminen on oltava ollakseen onnellinen. Tai jokainen tietää vain itse miten olla oma itsensä.

Jos rakastaa itseään eikä tarvitse kenenkään muun hyväksyntää kuin omansa, voi seistä omilla jaloilla. Ja vaikka minusta jokaisella voisi olla joku pitelemässä pystyssä niin ettei jalkojen tarvitsisi kantaa, kukaan ei taida ottaa kiinni, jos kaadun...